Mark Billingham: Death Message, ja The Bones Beneath

Luen "verta ja suolenpätkiä" ihan intopiukassa. Ja jos löytyy joku uusi sarja, aina parempi. Death Message on seitsemäs Tom Thorne, ensimmäinen jonka olen lukenut, ja Bones Beneath uusin (12.). Yle näytti kaksi Tom Thorne tv-elokuvaa, joista jäi kirjailija mieleen.

Minä tykkään rehellisistä poliiseista, enkä jaksa kauheasti henkilökohtaisten ongelmien selvittelyä. Reiluja raakoja rikoksia ja niin edelleen. Ei pitäisi lukea keskeltä sarjaa, koska nyt ilmeisesti tiedän liikaa sarjan alkupään kirjoja ajatellen. Televisioinnit oli hyvät, ja niissä oli ihq Aidan Gillen patologikaverina.

Jotain hyvää näissä on ja sitten jotain, mikä niin kauheasti ottaa pannuun. Ehkä se on se, että Thornella on ihan oma käsityksensä oikeudesta. Eri kuin minulla. Mutta luen kyllä lisää jos käsiin osuu. 

Hannu Salama: Juhannustanssit

Kesä meni hupsis, luin kyllä.

Keväällä Hesarissa oli juttua Juhannustansseista, ja siitä tuli mieleen että kaipa pitäisi lukea. Kohu tuntui näin viisikymmentä vuotta myöhemmin todella naurettavalta. Joku jossain joskus oli sitä mieltä että Jumalaa ei voi pilkata, kysymys on oikeastaan uskovaisten tunteitten pilkkaamisesta (jos mistään). Eli oikeastaan kuka hyvänsä mihin hyvänsä uskova voisi väittää tulleensa pilkatuksi, minä voisin olla jatkuvasti oikeudessa jääkiekkouskovaisten pilkkaamisesta. Jne. Eli nyt voi todeta että ihan puppua, jollei sontaa, kaikki moinen.

Kirja oli hyvä. Vaikka henkilöitä oli niin paljon kuin oli, he kaikki olivat olemassa. Muutama lyhyt lause ja kappale, ja henkilö oli siinä. Humalaista juhannusta, mutta niinhän hyvinkin on. Suunsoittoa täydessä linja-autossa ennen kolaria, ihan niinkuin humalikot aina.

Onneksi kirja jäi henkiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Ensimmäinen lukemani Nousiainen. Otin tämän kirjastosta varmaan sen takia, kun Nousiainen on niin symppis televisiossa (olen jopa alkanut pitää Mikko Kuustosta hauskana kun on Nousiaisen kanssa samassa ohjelmassa).

Hyvin kulkeva kirja, ja tykkään kielestä. Tarina, jos vähän yksinkertainen, silleen että hyvikset ja pahikset ovat aivan selkeästi mitä ovat, ja lopussa käy niinkuin pitääkin kaikille, on kuitenkin hvyin kerrottu. Lopussa ajattelee, että olipa hyvä kun luin tämän. Sangen piinallisen ajankohtainen aihekin. Ja kaipa kaikki ikäryhmät tarvitsevat kirjoja, joissa kehystarinan ajankuva on kaikin puolin tuttua.

Eri juttu sitten onkin, että onko hyväksi vahvistaa minun insinöörihumanistimielipidettäni kauppa"tieteilijöistä". Että ne ovat kaikki tyhmiä ihmisenä esiintyviä limoja, ja kauppatieteen nimittäminen tieteeksi on tieteen loukkaamista... No, ekonomit nauraa koko matkan pankkiin. Kai minäkin nauraisin.

Kotimainen kirjallisuus on vähän musta aukko. Kaipa sitä voisi muutakin kuin Kjell Westön kirjoja yrittää, kun tämä toimi.

Arnaldur Indriðason - Mestaruusottelu

Kirjaston "viikon laina-aika" -pöydältä löysin viimeksi ilmestyneen, Mestaruusottelun. Kirjan lopussa Erlendur siirtyy liikennepoliisista rikospoliisiin, tämä kirja tapahtuu vuonna 1972.

Boris Spasski ja Bobby Fischer pelaavat taustalla shakin maailmanmestaruusottelua Reykjavikissa, ja poliisipari Marion Briem ja Albert selvittää teinipojan puukotusta.

Islanti on ihan kuin toinen planeetta. Katsoin Kansijuttu-sarjaa, ja se näytti ihan erilaiselle kuin Pohjoismaat yleensä. Joskus puhuttiin että Pohjoismaissa kuvatut dekkarit näyttää pelottavammalle kuin muualla maailmalla kuvatut, johtuuko samanlaisesta ilmastosta, valosta ja aika samannäköisistä ihmisistä. Sillä tavalla pelottavalle, että voisi vaikka tapahtua nurkan takana. Islanti ei tunnu samalle. Kaipa se maisema ja väestön pienuus on tehnyt siitä ihan omansorttisensa.

Eikä ihme, että Arnaldur on kerännyt palkintoja kirjoistaan. Tykkään niin siitä selkeästä ja realistisesta tyylistä, ei selityksiä eikä kukaan arvele mitään. Eikä kyllä tiedäkään muista mitään.

Enkä minä ole varma, onko Marion Briem mies vai nainen. Eikä siitä tunnu kukaan muukaan olevan ihan varma, siis kukaan henkilöistä, jotka tapaavat hänet ensimmäistä kertaa. Ja ilmeisesti ne, jotka tuntevat hänet, tietävät, muttei sitä kirjailija katsonut tarpeelliseksi kertoa. Enkä tiedä onko islannin kielessä sukupuolen erottavaa hän-pronominia, niin että miten se on alkuteoksissa esitetty.

(Ja minä inhoan äärettömästi ajatustakin että hen-pronomini leviäisi suomen kieleen.)

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjastosta tarttui mukaan tämä. Näissä "elämäkerrallisissa" kirjoissa on aina vähän sellainen tirkistelemisen tunne, etenkin jos mukana on henkilöitä, jotka ovat tunnettuja ja päähenkilö itse on tunnettu sen takia että kuuluu johonkin tiettyyn perheeseen.

Karin varmaan kirjoitti oman selviytymistarinansa itsensä takia. Ja omalta kannaltaan, enkä luule että kukaan muu perheestä kertoo julkisuuteen omaa tarinaansa. Hesarissa (muistaakseni) joku kirjoitti hyvän kolumnin siitä, miten kamala kohtalo lapselle on syntyä lapsettomille ihmisille, ja tässä on vähän samaa, eli esikoisen kohtalo on aina vähän karumpi kuin nuorempien lasten. Ja toiset kokevat sen karummin kuin toiset.

Jos leikkisin etten tietäisi keitä kirjan henkilöt ovat, ja jos he olisivat vain ketä hyvänsä, sanoisin että oikeesti, jos niin vanhat ihmiset perustavat perheen eivätkä ymmärrä maailman muuttuneen, niin voi voi. Onneksi suht moniongelmainen esikoinen lähti muualle elämään oikeata elämää, eikä jäänyt kirjankaan julkaisun jälkeen kenraalin tyttäreksi Suomeen. Tässä maassa on vähän nolo asenne sotasankareihin ja heidän sukulaisiinsa, tuskin olisi kivaa liikkua viikonloppuiltaisin ulkona kun joku leijonakaulakoruinen kalju tulisi kädestä pitäen kiittelemään.

Arnaldur Indriðason - Komisario Erlendur -sarja

Vuosia sitten ostin Lontoonreissulta Silence of the Graven, ja sitten viime syksynä osuin kirjaston dekkarihyllyssä riviin suomennoksia. Luin sitten putkeen:

Räme
Ääni kuin enkelin
Mies järvessä
Talvikaupunki
Hyytävä kylmyys
Sameissa vesissä
Jyrkänteen reunalla

Kahta viimeksi suomennettua en ole vielä lukenut, mutta ehdottomasti pitää nekin lukea. Islanti on kuitenkin niin erilainen, että nämä eivät ärsytä niinkuin pohjoismaiset tahtovat tehdä. Ja, suomalaisista aina sanotaan, että ei puhuta ja kaikki nyhjäävät omien juttujensa kanssa ja niin edelleen, mutta oikeasti, nämä islantilaispoliisit ovat vieneet yksinnysväämisen ja puhumattomuuden ihan omalle tasolleen. Kaikki puuhaavat omiaan ja katoilevat toisiltaan, ja vaikka sama porukka on tehnyt töitä yhdessä vuosia, kukaan ei oikeasti tiedä mitä toisten henkilökohtaiseen elämään kuuluu. Ihan loistava porukka.

Rebecca Stott: Veden muisti

Olisi pitänyt lukea englanniksi, koska käännös oli ihan kamala. Tai kamala ja kamala, mutta uskomattoman huolimaton, eli onko kaunokirjallisilla käännöksillä kustannustoimittajaa. Tai ketä tahansa joka lukisi ja kommentoisi puuttuvista predikaateista ym selkeistä mokista. Hieman ärsyttävää lukea moista.

Aihe oli mun mieleeni, hieman kieroa "historiaa", eli tarina oikeasta historiallisesta henkilöstä, jonka ympärille on kirjoitettu kummitusjuttu, joka sitten siirtyy ajassa eteenpäin nykypäivään asti. Ja tarina oli tarpeeksi hyvä, että luin kirjan loppuun käännöksestä huolimatta. Jotenkin tällaiset hieman hurahtaneet jutut vetoavat jos ne ovat riittävän hyvin rakennettuja, eli siis mieluusti luen näitä davincikoodeja. En sillä että uskoisin niihin, vaan että tarina on tarpeeksi hyvä että jaksaa loppuun asti. Tämä oli hyvä.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Ihanan tyylikäs kirja. Sellainen ettei tapahdu mitään valtavaa, vaikka tapahtuukin, mutta se kuvataan kuin mitään erityistä ei tapahtuisikaan. Vähän kuin John Fowles ja Evelyn Waugh, suuret kirjailjiarakkauteni.

Hanna Tarkka oli tehnyt hienon käännöksen, sellaista kieltä ettei käännös näy. Paitsi kohdassa, jossa piirreltiin ympyröitä kompassilla. Menköön, muuten oli niin vaivatonta suomea.

Liian pitkä aika lukemisesta, jotta muistaisi kaiken, mitä lukeminen toi mieleen, mutta tämä oli oikeasti hieno kirja. Vähän nostalginen, koska henkilöitten ympärillä maailma muuttui täysin, mutta muutokseen positiivisesti suhtautuva. Sellainen, että sillä on tultava toimeen, mitä on, ja sitä pitää käyttää, parhaansa mukaan.

Kirjoista ja lukemisesta

Olen tätä miettinyt jonkin aikaa, kirjablogia. Opin lukemaan nelivuotiaana, ja sen jälkeen ei ollut paluuta. Ei-lukeminen ei ole mahdollista kun siihen on kerran ruvennut.

Joskus lapsena pidin vihkoa, johon listasin lukemiani kirjoja, ja nyt kaduttaa, että jossain vaiheessa se jäi. Välillä olen muistellut jotain lukemiani kirjoja, joista muistan vain tunnelmia, yksittäisiä henkilöitä tai tapahtumia, ja ärsyttää ettei muista muuta. Ja onhan meissä kaikissa vähän luettelontekijää, listojen tekeminen on kivaa, jollain ocd-tasolla. Tässä blogissa enemmänkin listaan kuin analysoin, yritän kirjata ylös sen asian, minkä takia pidin tai en pitänyt.

Opiskelin englannin kääntämistä yliopistossa, ja luen englanniksi paljon. Brittiläinen ja anglo-amerikkalainen kirjallisuus ovat ne, jonne lukuvalinnoissani useimmiten ajaudun. Ehkä se on tyylikysymys, pidän enemmän siitä Hemingwayn nimiin laitetusta lakonisesta, suoraviivaisesta kerronnasta. Suomalaisesta kirjallisuudesta en muutamia poikkeuksia lukuunottamatta pidä, ja melkein kaikkia pohjoismaisia dekkareita suoraansanoen inhoan, paitsi Mankellin Wallandereja, Sjöwall&Wahlöön Beckejä ja Langin Wijkejä.

Jos pitäisi yhtäkkiä ottaa mukaan vain yksi kirja autiolle saarelle, niin se olisi John Fowlesin The Magus. Kesken en yleensä jätä kirjoja, muistan vain yhden kirjan, jolle kävi niin: Markiisi de Saden Justine. Ja saisi valita niin en olisi lukenut Brett Easton Ellisin American Psychoa tai Bram Stokerin Draculaa. Molemmista meni yöunet aikanaan.