Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjastosta tarttui mukaan tämä. Näissä "elämäkerrallisissa" kirjoissa on aina vähän sellainen tirkistelemisen tunne, etenkin jos mukana on henkilöitä, jotka ovat tunnettuja ja päähenkilö itse on tunnettu sen takia että kuuluu johonkin tiettyyn perheeseen.

Karin varmaan kirjoitti oman selviytymistarinansa itsensä takia. Ja omalta kannaltaan, enkä luule että kukaan muu perheestä kertoo julkisuuteen omaa tarinaansa. Hesarissa (muistaakseni) joku kirjoitti hyvän kolumnin siitä, miten kamala kohtalo lapselle on syntyä lapsettomille ihmisille, ja tässä on vähän samaa, eli esikoisen kohtalo on aina vähän karumpi kuin nuorempien lasten. Ja toiset kokevat sen karummin kuin toiset.

Jos leikkisin etten tietäisi keitä kirjan henkilöt ovat, ja jos he olisivat vain ketä hyvänsä, sanoisin että oikeesti, jos niin vanhat ihmiset perustavat perheen eivätkä ymmärrä maailman muuttuneen, niin voi voi. Onneksi suht moniongelmainen esikoinen lähti muualle elämään oikeata elämää, eikä jäänyt kirjankaan julkaisun jälkeen kenraalin tyttäreksi Suomeen. Tässä maassa on vähän nolo asenne sotasankareihin ja heidän sukulaisiinsa, tuskin olisi kivaa liikkua viikonloppuiltaisin ulkona kun joku leijonakaulakoruinen kalju tulisi kädestä pitäen kiittelemään.

Arnaldur Indriðason - Komisario Erlendur -sarja

Vuosia sitten ostin Lontoonreissulta Silence of the Graven, ja sitten viime syksynä osuin kirjaston dekkarihyllyssä riviin suomennoksia. Luin sitten putkeen:

Räme
Ääni kuin enkelin
Mies järvessä
Talvikaupunki
Hyytävä kylmyys
Sameissa vesissä
Jyrkänteen reunalla

Kahta viimeksi suomennettua en ole vielä lukenut, mutta ehdottomasti pitää nekin lukea. Islanti on kuitenkin niin erilainen, että nämä eivät ärsytä niinkuin pohjoismaiset tahtovat tehdä. Ja, suomalaisista aina sanotaan, että ei puhuta ja kaikki nyhjäävät omien juttujensa kanssa ja niin edelleen, mutta oikeasti, nämä islantilaispoliisit ovat vieneet yksinnysväämisen ja puhumattomuuden ihan omalle tasolleen. Kaikki puuhaavat omiaan ja katoilevat toisiltaan, ja vaikka sama porukka on tehnyt töitä yhdessä vuosia, kukaan ei oikeasti tiedä mitä toisten henkilökohtaiseen elämään kuuluu. Ihan loistava porukka.

Rebecca Stott: Veden muisti

Olisi pitänyt lukea englanniksi, koska käännös oli ihan kamala. Tai kamala ja kamala, mutta uskomattoman huolimaton, eli onko kaunokirjallisilla käännöksillä kustannustoimittajaa. Tai ketä tahansa joka lukisi ja kommentoisi puuttuvista predikaateista ym selkeistä mokista. Hieman ärsyttävää lukea moista.

Aihe oli mun mieleeni, hieman kieroa "historiaa", eli tarina oikeasta historiallisesta henkilöstä, jonka ympärille on kirjoitettu kummitusjuttu, joka sitten siirtyy ajassa eteenpäin nykypäivään asti. Ja tarina oli tarpeeksi hyvä, että luin kirjan loppuun käännöksestä huolimatta. Jotenkin tällaiset hieman hurahtaneet jutut vetoavat jos ne ovat riittävän hyvin rakennettuja, eli siis mieluusti luen näitä davincikoodeja. En sillä että uskoisin niihin, vaan että tarina on tarpeeksi hyvä että jaksaa loppuun asti. Tämä oli hyvä.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Ihanan tyylikäs kirja. Sellainen ettei tapahdu mitään valtavaa, vaikka tapahtuukin, mutta se kuvataan kuin mitään erityistä ei tapahtuisikaan. Vähän kuin John Fowles ja Evelyn Waugh, suuret kirjailjiarakkauteni.

Hanna Tarkka oli tehnyt hienon käännöksen, sellaista kieltä ettei käännös näy. Paitsi kohdassa, jossa piirreltiin ympyröitä kompassilla. Menköön, muuten oli niin vaivatonta suomea.

Liian pitkä aika lukemisesta, jotta muistaisi kaiken, mitä lukeminen toi mieleen, mutta tämä oli oikeasti hieno kirja. Vähän nostalginen, koska henkilöitten ympärillä maailma muuttui täysin, mutta muutokseen positiivisesti suhtautuva. Sellainen, että sillä on tultava toimeen, mitä on, ja sitä pitää käyttää, parhaansa mukaan.

Kirjoista ja lukemisesta

Olen tätä miettinyt jonkin aikaa, kirjablogia. Opin lukemaan nelivuotiaana, ja sen jälkeen ei ollut paluuta. Ei-lukeminen ei ole mahdollista kun siihen on kerran ruvennut.

Joskus lapsena pidin vihkoa, johon listasin lukemiani kirjoja, ja nyt kaduttaa, että jossain vaiheessa se jäi. Välillä olen muistellut jotain lukemiani kirjoja, joista muistan vain tunnelmia, yksittäisiä henkilöitä tai tapahtumia, ja ärsyttää ettei muista muuta. Ja onhan meissä kaikissa vähän luettelontekijää, listojen tekeminen on kivaa, jollain ocd-tasolla. Tässä blogissa enemmänkin listaan kuin analysoin, yritän kirjata ylös sen asian, minkä takia pidin tai en pitänyt.

Opiskelin englannin kääntämistä yliopistossa, ja luen englanniksi paljon. Brittiläinen ja anglo-amerikkalainen kirjallisuus ovat ne, jonne lukuvalinnoissani useimmiten ajaudun. Ehkä se on tyylikysymys, pidän enemmän siitä Hemingwayn nimiin laitetusta lakonisesta, suoraviivaisesta kerronnasta. Suomalaisesta kirjallisuudesta en muutamia poikkeuksia lukuunottamatta pidä, ja melkein kaikkia pohjoismaisia dekkareita suoraansanoen inhoan, paitsi Mankellin Wallandereja, Sjöwall&Wahlöön Beckejä ja Langin Wijkejä.

Jos pitäisi yhtäkkiä ottaa mukaan vain yksi kirja autiolle saarelle, niin se olisi John Fowlesin The Magus. Kesken en yleensä jätä kirjoja, muistan vain yhden kirjan, jolle kävi niin: Markiisi de Saden Justine. Ja saisi valita niin en olisi lukenut Brett Easton Ellisin American Psychoa tai Bram Stokerin Draculaa. Molemmista meni yöunet aikanaan.