Kirjastosta tarttui mukaan tämä. Näissä "elämäkerrallisissa" kirjoissa on aina vähän sellainen tirkistelemisen tunne, etenkin jos mukana on henkilöitä, jotka ovat tunnettuja ja päähenkilö itse on tunnettu sen takia että kuuluu johonkin tiettyyn perheeseen.
Karin varmaan kirjoitti oman selviytymistarinansa itsensä takia. Ja omalta kannaltaan, enkä luule että kukaan muu perheestä kertoo julkisuuteen omaa tarinaansa. Hesarissa (muistaakseni) joku kirjoitti hyvän kolumnin siitä, miten kamala kohtalo lapselle on syntyä lapsettomille ihmisille, ja tässä on vähän samaa, eli esikoisen kohtalo on aina vähän karumpi kuin nuorempien lasten. Ja toiset kokevat sen karummin kuin toiset.
Jos leikkisin etten tietäisi keitä kirjan henkilöt ovat, ja jos he olisivat vain ketä hyvänsä, sanoisin että oikeesti, jos niin vanhat ihmiset perustavat perheen eivätkä ymmärrä maailman muuttuneen, niin voi voi. Onneksi suht moniongelmainen esikoinen lähti muualle elämään oikeata elämää, eikä jäänyt kirjankaan julkaisun jälkeen kenraalin tyttäreksi Suomeen. Tässä maassa on vähän nolo asenne sotasankareihin ja heidän sukulaisiinsa, tuskin olisi kivaa liikkua viikonloppuiltaisin ulkona kun joku leijonakaulakoruinen kalju tulisi kädestä pitäen kiittelemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti